Ajolähtö

On niin monia syitä, miksi tätä lajia jaksaa vuodesta toiseen harrastaa. Harrastushan tämä on, sillä rikastumaan tällä tuskin kukaan pääsee. Välieräsarja Poria vastaan oli raaka ja ei sinänsä jättänyt jossiteltavaa, vaikka joukkueemme esittikin ajoittain paljonkin heikompaa peliä kuin mitä nähtiin runkosarjan aikana. Käytännössä annettiin Porin kävellä finaaleihin, ei ollut meistä haastajaksi tänä vuonna. Vaikka Pori pelaa finaaleita ja me ”vain” pronssiotteluita, olen todella onnellinen, että pelaan nimenomaan tässä joukkueessa.

Jokainen joukkue ja jokainen seura tekee asiat omalla tavallaan – lopputulokseen katsomatta. Pesäpallo on kuitenkin vain pesäpalloa, enkä itse ikinä olisi valmis ”uhraamaan” esimerkiksi sosiaalisia suhteitani sen takia. Meidän joukkueessa kukaan ei tiuski tai huuda toiselle, eikä kenenkään tarvitse olla pelon ilmapiirissä. Meidän joukkueessa jokainen pyrkii kantamaan vastuunsa parhaalla mahdollisella tavalla, eikä kukaan tule syyttelemään tai osoittelemaan sormella toisia. Olemme kaikki samassa veneessä. Meidän ei tarvitse kohottaa itseämme muiden yläpuolelle, sillä tiedämmehän kaikki, ettei tätä peliä voi kukaan yksinään voittaa. Joukkueena hävitään ja joukkueena voitetaan. Välieräsarjan aikana ajattelin, miten paljon energiaa saisi omaan tekemiseensä, joukkueen eteen työskentelyyn, jos jättäisi jatkuvan päänaukomisen vähemmälle. Totta kai peli on henkistä taistelua etenkin välierävaiheessa, eikä hyväntuulinen v******lu pahasta ole. Mutta jos siitä tulee pelin tarkoitus ja jutut menevät koko ajan naurettaviin henkilökohtaisuuksiin, voidaan miettiä miksi ihmisellä on tarve tällaiseen? Mielestäni tällaisessa pelityylissä unohtuvat ne kaikista olennaisimmat – suoritukset, joilla peliä pelataan. Mutta kuten sanoin, tämä on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni. Moni voi nauttiakin tällaisesta pelitavasta, mutta itse en sitä arvosta. Surullista, ettei sarjan päätyttyä kätellessä viitsitä edes silmiin katsoa…  

Finaalipaikka meni siis Porille, mutta sen yli on päästy ja katseet on jo alkuviikosta suunnattu pronssiotteluihin. Vaikka tavoitteena oli mestaruus, tuskin meistä kellään on liikaa SM-mitaleja kaapissa pölyttymässä. Pronssi kiinnostaa jokaista ja sen eteen tulemme tekemään töitä. Olemme hyvä joukkue ja todellakin haluamme päättää kautemme iloisiin juhliin!

Salla Risku

Tällä hetkellä pelaamme erittäin kovaa ottelusarjaa, jonka voittaja pelaa syksyn viimeisissä otteluissa. Eli finaaleissa. Pudotuspeleissä on mukana monta nälkäistä joukkuetta ja tappiin asti selviävät kaikista parhaimmat. Luonnollisesti.

Pudotuspelit ovat joukkueille hienoa aikaa. Joukkueesta tulee vieläkin läheisempi kuin mitä se on ollut runkosarjassa, kaikki mitä tehdään, tehdään yhdessä. Tiivis joukkuehenki jo itsessään voi viedä pitkälle ja se varmasti näkyy katsomoon käsin kosketeltavana hurmoksena. Nautinto, ilo ja tahto voittaa näkyy jokaisesta tuuletuksesta. Moni joukkue saattaakin kehitellä jotakin pientä kivaa vahvistamaan  joukkueen yhteisiä juttuja entisestään.

Meillä tänä vuonna on yhteiset tahtonauhat. Niitä ei pois oteta ennen kuin on pelit pelattu, eli siis syyskuun lopussa. Tämän lisäksi meistä muutamat, minä mukaan lukien, teki jo talvella hyvissä ajoin sopimuksen, että kun pelaamme välierissä se on hiukset värjättävä vaaleiksi. Tämän diilin osalliset ovat siis kaikki ruskeaverikköjä, joka tekee tästä entistä huvittavampaa..

Ikinä en olisi tätäkään harkinnut ellei Urpelainen haastetta olisi heittänyt.. Hauskoja hetkiä on jo tullut eteen ja varmasti vielä tulee jatkossakin. Äitin ensimmäinen kohtaaminen tulee varmasti olemaan Top 10- listan kärkipäässä, siitä ehkä lisää myöhemmin..

Kannattaa ehdottomasti tulla vanhikselle selvittämään ketkä kaikki ovat rohjenneet mukaan, sekä kannustamaan koko joukkue finaaliin ! Kuka tietää mitä kaikkea älytöntä sinnekin vielä kehitellään..

- Maria ”Marsa” Heikkinen

Sunnuntaina ne sitten alkaa, Välierät siis!! On tätä ootettukin.. Taitaa olla seuran historiassa ensimmäinen kerta, kun on puolivälieristä päästy jatkoon.  Kyllä saa olla ylpee, että kuuluu tälläiseen joukkueeseen. Kiitos siitä tytöt ja pojat!!

Edelliset kaksi kesää ollaan saatu niellä katkeraa lientä, kun ollaan jääty juuri ja juuri viidensiksi. Se, jos mikä kaivertaa varmaan jokaista meistä ja antaa vielä lisämausteen sille, kuinka paljon jokainen haluaa voittaa. Jo nyt tuo maaginen puolivälierävoitto tuntui uskomattoman hienolta, onhan näitä pleijareita paljon jännittävämpi pelata kuin jatkosarjaa. Tiukan puolivälierän jälkeen on paljon parempi jatkaa välieriin, kun on jo tuntumaa taskussa tosipeleistä!

Ylihuomenna starttaa bussi Vanhikselta näyttämään Pesäkarhuille mistä meidät on tehty. Pelillisesti vääntö tulee olemaan tiukkaa ja yksikin juoksu voi ratkaista koko pelin. Porissa yleisö on ollut aina se 13. pelaaja, mutta meidän joukkueelle se 13. pelaaaja on  ja tulee olemaan luja yhteishenki! Tuulettaminen ja iloisuus tulee itsestään ja tietysti sen toivoo aina tarttuvan myös katsojiin.

Taisto siis laitetaan käyntiin sunnuntaina ja 2. välieräpeli pelataan keskiviikkona Vanhiksella. Otetaan siis revanssi neljän vuoden takaa välieristä, kun PesäYsit kaatoi Porin 3-0 lukemin!!

”Bryan Adams – We’re gonna win”

Välierätunnelmissa,

Linda Taskula

Pesäpallosta löytyy muutamia asioita, jotka usein joutuvat keskustelun alle ja niistä on jokaisella oma näkemyksensä. Tässä blogissa nostan esille niistä vain kaksi, sillä nämä kaksi ovat hyvin lähellä omaa rooliani ja siten myös minulla on niistä oma näkemykseni. Nämä kaksi asiaa ovat lukkarin toiminta ja siihen väistämättä kuuluva syöttötuomarin toiminta. Kannanottoni aiheeseen saattaa olla kovinkin kärkäs, mutta jokaisellahan meistä on oikeus esittää oma näkemyksensä asioista. Ymmärrän toki, että tuomaritkin ovat inhimillisiä ja tekevät virheitä, mutta heidän tehtävänsä ei ole kuitenkaan ottaa näkyvää roolia ja kääntyä lukkaria vastaan – tahallaan. Kuulostaa aika karulta, mutta näin se vaan on. Superpesistasollakin tuomareita lankeaa tähän…

Lukkarin yksi iso tehtävä on tehdä peli mahdollisimman ennalta arvaamattomaksi niin lyöjälle, etenijälle kuin koko muulle sisäpelijoukkueellekin. Yksi ”ase” lukkarilla voi olla heittopeli, toinen vaikeasti sijoitellut syötöt. Mielestäni yksi vähiten käytetyistä keinoista löytyy syöttöliikkeestä, jolla pystyy sekoittamaan todella hyvin lyöjän vauhdin ja lisäksi selvittämään etenijän aikeita. Sääntökirjassa sanotaan, että syöttöliikkeen on oltava jatkuva ja nykäyksetön. Oma tulkintani tästä säännöstä on siis se, että se voi silloin olla joko nopea tai hidas, kunhan se on jatkuva ja nykäyksetön. Kuitenkin, olen saanut hitaalla syöttöliikkeellä tehtyyn syöttöö esimerkiksi tuomion ”syöttöliike on liian hidas”, mikä ei siis käytännössä ole minkään säännön vastainen. Lisäksi olen kuullut useita tuomioita, joissa syytä ei ole osattu selittää, vaan syöttö on vain tuomittu vääräksi jollakin muulla syyllä. Hidas syöttöliike saattaa näyttää kummalliselta, mutta mitään väärää siinä ei ole! Kärsivällisesti jaksan odottaa, että tämäkin sääntö menee perille ja syöttö tuomitaan suoraksi. Tähän väliin täytyy kuitenkin todeta (jotta kaikki tuomarit nyt eivät siellä ihan repisi tuomaripaitaansa), että toki joukossa on myös paljon tuomareita, jotka tämän osaavat tulkita oikein ja heidän paikkansa onkin tuomaroida superpesispelejä.

Toinen omassa pelissäni paljon vaikuttava tekijä on syötön korkeus, jonka siis on oltava vähintään yhden metrin lukkarin pään yläpuolelta. Miten voi kuitenkin olla, että metrin korkeus on niin valtavan isossa haarukassa syöttötuomareiden kesken. Käsittääkseni metrin mitta on vakio, jonka voi vaikkapa mailalla mitata. Olen keskustellut asiasta monen syöttötuomarin kanssa ja eräänkin kerran sain vastaukseksi, että ”minulla on aika korkea linja näissä”. Mielestäni on tuomarilta melko epäammattimaista toimintaa – eihän kukaan kansalainenkaan itse keksi lakeja, vaan sellaiset on jo olemassa ja niiden mukaan toimitaan. Syötön korkeusvaatimuksiin vaikuttaa lisäksi vastustajan lukkarin tai lyöjän pituus, mikä on jälleen täysin tuulesta temmattu perustelu. Tätä eivät tuomarit tosin myönnä, mutta itsellä kun on pituutta 156,5 cm niin kyllä sitä vaan on vuosien aikana huomannut eron esimerkiksi siinä, jos vastustajan lukkari on reilusti pidempi kuin itse on. Syötön korkeutta on itse nostettava suosiolla, jotta se menee läpi. Ja taas vietiin yksi ase, matala, pois meikäläisen valikoimasta… Vaikka yksi lukkarin vastustajista onkin syöttötuomari, ei sen pitäisi niin usein näkyä peleissä. Lukkarin harjoittelustakin viedään paljon pois jo sillä, että syötön korkeus ei voi olla edes suhteellisen vakio.

Kuten jo sanoin, ymmärrän toki, että tuomaritkin tekevät virheitä, eikä tuomarin paikka todellakaan ole helppo! On varmasti vaikea tulla suoraan peleihin tuomaroimaan ilman harjoittelua. Virheitä sattuu ja ne eivät minua häiritse, mutta jos tuomari kääntyy lukkaria vastaan tahallaan ja alkaa siten hallita lukkarin toimintaa täysin ilman mitään perusteita – sitä minäkään en helposti sulata. Tarkoitukseni ei siis nyt ollut dissata jokaista tuomaria, vaan vain niitä, jotka sortuvat edellisiin. Heh…

Nyt alkaa kovat pelit ja silloin on myös tuomareiden oltava tason mukaisia! Saapa nähdä, montako syöttötuomaria käänsin tällä blogillani itseäni vastaan, mutta sen riskin halusin ottaa. Hyvä tuomari ei kuitenkaan tällaisesta hetkahda, se on varma.

Salla Risku

Taas on aika päässyt vierähtämään edellisestä blogista – liekö helle vienyt sen suhteen voimia kirjoittajiltaankin. No tehkäämme siihen asiaan muutos, kun nyt kesäkin alkaa pikku hiljaa lähestyä syksyä ja pesiksenkin parissa aletaan lähestyä jännittäviä ja kovia pelejä. Sää ja yleensäkin ilmastonmuutos ovat tainneet puhuttaa niin viime talvena kuin tänä kesänä tavallistakin enemmän. Palaan kuitenkin tässä blogikirjoituksessani vielä hetkeksi tähän kuluneeseen aiheeseen ja lähinnä tarkastelen sitä urheilijan näkökulmasta.

Viime viikkojen aikana valmennusjohtomme on käynyt lukuisia suunnitelmia läpi siitä, miten pystyisimme joukkueena harjoittelemaan parhaalla mahdollisella tavalla lämpötilan ollessa +30 astetta tai jopa enemmän. Paras vaihtoehto ei todellakaan ole raahautua Vanhalle kentälle normaaleihin parin tunnin harjoituksiin, vaikka ilma olisi pilvinenkin. Helle on siis sekoittanut harjoitteluamme jonkin verran, sillä pakolliset kentällä tehtävät harjoitukset on ollut pakko pitää lyhyinä ja joitakin harjoiteltavia asioita on ollut myös pakko pudottaa harjoitusohjelmasta pois. Tärkeämpää on pystyä tekemään nopea, terävä ja huolellinen harjoitus, jonka jälkeen äkkiä pois helteestä (kotiin, jossa on sisälläkin +30 astetta)! Nestetankkaus ja hyvien suolojen saanti ovat nousseet erityisen tärkeään asemaan erityisesti urheilijan kohdalla, joka hikoilee vielä tavallista tallaajaa enemmän nesteitä päivän aikana. Välillä on tuntunutkin vain siltä, että eihän tässä juuri muuta ole tehnyt kun vain koko ajan ollut tankkaamassa, tankkaamassa ja vielä vähän tankkaamassa, jotta palautuisi edellisestä suorituksesta, jaksaisi meneillään olevan suorituksen ja vielä seuraavien päivien pelitkin. Jos ihminen tarvitsee noin kaksi litraa nestettä vuorokaudessa, niin paljonko tarve mahtaa sitten olla näinä +30 päivinä… Vesi, sitruuna ja merisuola – siinä on melko tuttu yhdistelmä viime viikkojen juomapullossa. Sitruuna kun vapauttaa vedessä olevaa happea paremmin saataville. Helle vetää voimat myös hyväkuntoiselta urheilijalta ja se saattaa näkyä myös pelikentillä. Myös pieniä vaivoja saattaa ilmetä esimerkiksi nestetasapainon häiriintyessä.

Tällä hetkellä Pesä Ysit pitää sarjassa kolmatta sijaa. Runkosarjan voittaja on jo melkeinpä varmistunut Porin voitettuaan lähes kaikki tähän asti pelaamansa ottelut. Sijoista kaksi, kolme, neljä ja viisi käydään sitten sitäkin kovempaa taistelua, sillä neljä seuraavaa joukkuetta ovat kaikki muutaman pisteen sisällä. Pienet asiat ratkaisevat siis tulevien pudotuspelien vastustajat ja kotiedut. Runkosarjaa on Pesä Yseillä jäljellä viisi peliä, joista tietenkin olisi hyvä ottaa kaikki mahdolliset 15 pistettä. Tästä asetelmasta olisi sitten hyvä lähteä taistelemaan mestaruudesta. Kyllä, siellä se kova tavoitteemme edelleen siintää syksyssä!

Etelä-karjalainen yleisö on toisinaan löytänyt hyvin Vanhalle kentälle pelipäivinä, vaikka aina ei ole kotijoukkue esittänytkään niin loistokasta peliä. Jatkopeleissä yleisö on kuitenkin joskus se tärkeä 13. pelaaja, josta pelaajat ammentavat lisää hurmosta suorituksiinsa. Lappeenrannassa kesäkuussa pelattu televisiopeli osoitti, että yleisö antaa suuren tuen ja paljon voimaa omilleen, vaikka tosin puolet katsojista taisivatkin tulla vain katsomaan illan juontajaa, itse Antero Mertarantaa… Toivottavasti kuitenkin peli osoitti sen, että teitä katsojia tarvitaan ja toivon mukaan suuri osa lappeenrantalaisista haluaa olla osa kaupungin historiaa, kun Pesä Ysit pelaavat loppupelejään ja kausi 2010 huipentuu. Tulevat viikot siis näyttävät sen, kenen kantti riittää ja kuka osaa valmistautua parhaiten sääolosuhteet huomioon ottaen. Sitten nähdään, kenet Pesä Ysit saavat vastaansa pudotuspeleihin.

Nauttikaa ihmiset auringosta!

Salla Risku

Noin kahdeksan kuukautta sitten, sarjakauden loputtua, pakkasin muuttoauton täällä Lappeenrannassa ja matkasin takaisin opiskelupaikkakunnalleni Ouluun, pohjois-pohjanmaalle. Oulussa oli kutakuinkin kaikki ennallaan – tuttu arki pyörähti nopeasti käyntiin. Lokakuussa palattiin pesiksen äärelle ja aistin, että jo silloin jokin oli muuttunut. Meissä jokaisessa huokui päättäväisyys ja tahto. Meistä jokaisella tarkoitan siis tiimimme jokaista jäsentä. Muutos on ollut pieni, mutta merkittävä. Asioita tehtiin jo menneellä kaudella hyvin, mutta nyt niitä tehdään ja on tehty koko syksyn, talven ja kevään vieläkin tarkemmin, huolellisemmin ja päättäväisemmin. Ennen kaikkea niitä tehdään sydämellä ja halulla. Ja tästä seuraa hyvää!

Sarjakauden avaukseen on vajaa viikko, vaikka ulos katsoessaan luulisi sen häämöttävän vielä viikkojen päässä. Vaikka taivaalta sataisi lumiukkoja, on oltava valmiina helatorstaina taistelemaan voitosta. Ja valmiita me tulemme olemaankin! Harjoittelukausi on ollut laadukas ja motivoiva, tehokkuudesta puhumattakaan. Tänä vuonna Lappeenrannassa on joukkue, jossa jokaisella on oma tärkeä paikkansa ja jossa jokainen tekee työnsä yhteisen tavoitteemme eteen. Tavoite on kova, mutta mitä iloa on tavoitteesta, jonka eteen ei joudu tekemään töitä? Kaikki asiat, jotka ovat tavoittelemisen arvoisia, ovat kovan työn takana. Eihän lapsikaan halua valmista hiekkalinnaa, vaan hän haluaa rakentaa sen itse. Välillä hiekkalinna sortuu tai sitä jokin ulkopuolinen taho vahingoittaa. Käytännössä nämä vastoinkäymiset ovat kuitenkin vain asioita, jotka koettelevat meitä – esteitä, joiden yli on mentävä. Ne koettelevat lapsen uskoa, sisukkuutta ja tahtoa. Koettelemukset eivät ole helppoja, mutta sisu ja tahto uuden hiekkalinnan rakentamiseen vievät lopulta voiton. Esteiden yli pääseminen on aina opettavaista ja kasvattavaa – joko opimme jotakin itsestämme tai sitten parhaimmasta tavasta rakentaa hiekkalinna.

Meidän joukkuettamme on kevään tullen jälleen koeteltu, vastoinkäymiset ilmentyvät loukkaantumisina. Sen pienen hetken jälkeen, joka annetaan pettymykselle, on noustava entistä vahvempana ylös ja käännettävä asia päälaelleen. On katsottava kauas esteen yli. Ei lapsikaan anna periksi hiekkalinnansa kanssa, vaan hän rakentaa yhdessä muiden kanssa kahta suuremman hiekkalinnan. Näin meidänkin on tehtävä. Sisuunnuttava, nostettava pää ylös ja jatkettava matkaa, joka on vielä pahasti kesken. Tähän meidän joukkue on valmis, sillä se on täynnä yksilöitä, joista jokainen haluaa ratkoa pelejä. Parasta kuitenkin on se, että nämä yksilöt toimivat aina yhteisen edun mukaisesti luottaen toisiinsa jokaisena hetkenä. Jokaisen yksilön matkan varrelle sattuu varmasti esteitä, käytännön tasolla ne saattavat ilmetä esimerkiksi huonoina päivinä. Tällöin kuitenkin meistä muista jokainen on nostamassa toista näiden esteiden yli! Ja se tulee olemaan yksi asia, mikä vie vielä pitkälle! On hienoa olla mukana näin mahtavassa joukossa.

Salla Risku

Näin se aika tuppaa joutusasti menemään, kun viime blogikirjoituksesta on kolme kuukautta. Blogimme on kokenut pieniä vastoinkäymisiä, koska se ei ole näkynyt toviin Etelä-Saimaan sivuilla. Toivottavasti nyt on saatu parannus asiaan. Mutta niin…

Maaliskuun puoliväli hipoo jo kalenteria ja keväiset auringonpaisteet sulattelee (toivottavasti) korkeita hankia. Saa nimittäin tänä keväänä paljon paistaakin ja olla lämmintä että nuo nietokset tosta sulaa ennen huhti-toukokuun vaihdetta jolloin on meidän joukkueen tarkoitus pelata ensimmäiset harjoitusottelut vanhalla kunnon Vanhalla kentällä. Lokakuussa kun startattiin tähän kauteen, tuntui talvi aivan odottamattoman pitkältä. Aina se tuntuu siltä ja tulee vastedes tuntumaankin.. Edellisestä kaudesta on niin vähän aikaa ja tulevaan niin pitkä. Huh. Yhtäkkiä ollaanki jo tässä, noin kaksi kuukautta sarjakauden avaukseen, uskomatonta mutta totta!

Tänä talvena olemme saaneet olla terveitä, emme ole kärsineet loukkaantumisista. Olkoon se merkki siitä, että harjoittelemme oikealla tavalla. Siltä se kyllä tuntuukin. Helmikuun lopussa kävimme Jyväskylässä pelaamassa kaksi Sm-halliturnauksen peliä. Aamun ensimmäinen peli oli Jyväskylän Valoa vastaan, joka on Naisten Superpesiksen uusi tulokas. Joukkue oli nuori ja vielä hieman kokematon ja peli meille selkein lukemin 2-0. Pelasimme iloista ja rentoa peliä, meillä oli hauskaa kentällä! Päivän toinen peli heti perään Kirittäriä vastaan ja peli vastustajalle 2-0. Pelimme oli selkeästi epävarmempaa ja väsyneempää, olimmehan lähteneet vanhikselta jo kello 5 aamulla. Muuten päivän anti oli positiivinen, harjoitusolosuhteisiimme nähden pelasimme hyvin ja tällä hetkellä meillä on hyvät asetelmat kesää ajatellen.

Mitä noihin harjoitusolosuhteisiin tulee, harjoittelemme talvisin Kourulan liikuntahallissa, jossa pääsemme lyömään verkkoon ja tekemään yksinkertaisia ulkopeliharjoitteita. Kokopitkää lyöntiä emme siis tänätalvena lyöneet muualla kuin hallipeleissä, koska poiketen muihin vuosiin emme käyneet Hyypiä-areenalla harjoittelemassa. Olemme sentään saaneet tänä vuonna todella paljon toistoja kovissa lyönneissä kuin näpyissäkin ja se toivottavasti näkyy kesällä pelin varmuudessa ja sitä kautta rentoudessa. Muut harjoitteet kuten voima ja nopeus on tehty urheilutalon juoksusuoralla ja punttisalilla. Ei ole talvisin tehty palloilijoiden harjoittelua helpoksi kun urheilutalollakin on viikon ainut palloilijoiden vuoro täynnä eri joukkueita, erilaisine harjoituksineen.

Nyt vain odottelemme lumien sulamista, jotta päästään omalle rakkaalle vanhikselle harjoittelemaan. Toivon siis paljon auringonpaistetta ja lämmintä ilmaa (ehkä vähän sadettakin että ne lumet liikkuu).

Näin toivottelee aurinkoista kevättä,

Linda Taskula

Mun joulu on perinteisesti alkanut itsenäisyyspäivästä, jolloin meillä kotona on leivottu piparkakkuja ja kateltu linnanjuhlia ja muuta vastaavaa. Kotoa muuton jälkeenkin oon joka itsenäisyyspäivä leiponut pipareita ja torttuja (huomioikaa, että tämä on siis ainoa päivässä vuodessa, jolloin harrastan leipomista…), askarrellut joulukortteja, juonut glögiä, kuunnellut joulumusiikkia, katsellut jouluelokuvia, polttanut kynttilöitä ja tietysti illalla katsonut linnanjuhlia. Parasta on, kun tämän kaiken on voinut tehdä läheisten ystävien kanssa.

Joulu on mulle kaikista ihanin juhla! Ei sen uskonnollisessa merkityksessä niinkään, vaan sen takia, että saa olla kotona rauhassa läheisimpien ihmisten kanssa. Kaikki aina tuntuu stressaavan joulun tuloa, mikä tuntuu musta itestä hirveän kaukaiselta ajatukselta. Miksi sitä pitäis stressata? Sehän on nimenomaan parhaimmillaan rauhottumista ja lepoa – tauko kaikesta arkisesta hulinasta. Asiathan on yleensä juuri niin stressaavia kun niistä itelleen tekee… Onhan se tietenkin ihan hyvä edes kerran vuodessa siivota ne kaikki kaapin nurkat, mutta kun sinne ei kuitenkaan kukaan jouluna mene kurkkimaan, niin miksi sitä älytöntä siivousurakkaa ei voi jakaa koko vuodelle, kun jouluna aikaa vie muutkin asiat, kuten erinäiset leipomiset jne. Noh, ehkä tämä on niitä asioita, jotka mä ymmärrän sitten kun aikuistun.

Monille joulu on täynnä erilaisia perinteitä, jotka toistetaan samalla kaavalla joka joulu. On niitä meilläkin kotona ja kauhistuinkin, kun joku joskus ehotti, että lähettäisiin viettämään joulua lappiin mökille. Lähtisin lappiin mökille ihan millon muullon tahansa, mutta en jouluna! Ehkä sitten joskus (taas siis viittaan tähän aikuistumiseen) tulee jotain erilaisia joulutraditioita, mutta ei onneksi vielä hetkeen.

Toivosin, että kaikilla vois olla yhtä ihana joulu kun mulla. Ei sillä, että muitten joulussa jotain vikaa olis, mutta mulla vaan aina on paras joulu!(: En haluisi aina päättää näitä kirjotuksia johonkin mielentilaa masentavaan ajatukseen, mutta en vaan voi tänäkään jouluna olla ajattelematta niitä ihmisiä, joilla ei ole perhettä tai ystäviä kenen kanssa viettää joulua. Tänä vuonna meidän kotiin tulee nepalilainen tyttö, joka ei muuten viettäisi joulua ollenkaan (toki heille joulu ei mikään juhla sinänsä ole edes). Mutta niin Suomessa kuin ulkomaillakin on liian paljon aikuisia ja lapsia, jotka eivät saa joulua, jonka niin kovasti sisimmässään haluaisivat. Haastankin nyt jokaisen tämän lukeneen ostamaan edes yhdelle lähimmäiselleen niin sanotun ”toisenlaisen lahjan”, jolla voi lahjoittaa esimerkiksi koulupuvun tai siemeniä köyhien maiden asukkaille. Itse olen näin tehnyt useana vuonna, ja voin luvata jokaiselle, joka näin tekee, että saa varmasti hyvän joulumielen!

PIPARINTUOKSUISTA JOULUA JA KASOITTAIN HYVIÄ HETKIÄ TULEVALLE VUODELLE TOIVOTTAA,

Salla Risku

On marraskuun puoliväli ja harjoitukset pyörivät täyttä vauhtia. Seitsemän viikkoa reeniä jo takana, ei uskoisi todeksi. Aika kuluu niin nopeeta ettei meinaa itsekään pysyä mukana! Risto ”Ripo” Kangas, meidän uusi fysiikka valmentaja piiskaa meitä jo nyt toden teolla kohti ensi kesää. Ohjelmassa on ollut muun muassa juoksua, juoksua ja vielä vähän juoksua.. no ehkä vähän punttiakin. Tuloksia ja vaikutuksia odotellessa.. Lajivarusteet on saanut onneksi vielä huilata, mutta kohta nekin saa taas kaivaa esiin.

Puolentoista viikon päästä meillä onkin jo syksyn toinen leiriviikonloppu ja samalla vietetään joukkueen pikkujouluja. Toivotaan vaan, että joukkue pysyy terveenä eikä possunuhat yllätä. Muuten joukkue tuntuu hengeltään oikein yhteen hiileen puhaltavalta. Meillä on sekoitus kokemusta, monipuolisuutta, nopeutta, vahvuutta, nuoruutta ja etenkin voitonnälkää.

Nyt nokka kohti puntille, hakemaan sitä voimaa. Sillä ilman voimaa ei ole nopeutta, vai miten se oli?

-Linda Taskula

No niin. Taitaa olla aika lailla tasan kaksi kuukautta kulunut viimeisestä blogikirjoituksesta, joka näin jälkeenpäin luettuna vaikuttaa melko alakuloiselta. No, ei kai se ole ihmekään. Kauden loppumisesta ja pettymyksestä oli kulunut silloin vasta hyvin vähän aikaa. Nyt aikaa on kulunut ja oman pesäpallosta vapaan aikani olen kuluttanut opiskelujen merkeissä, kaikennäköisiä käsitöitä tehden, perhettä ja ystäviä nähden, matkustaen, elokuvia katsellen, lukien, kuunnellen musiikkia, joogaten ja harrastaen muita urheilulajeja. (Tässä vaiheessa pelikaverini lisäisivät listaani tennareiden kiillottamisen…) Olen siis parhaani mukaan yrittänyt rentoutua ja ladata akkuja kohti tulevaa työntekoa. Mielestäni olen onnistunut hyvin, sillä muutama viikko sitten aloitettu treenikausi on lähtenyt hyvin käyntiin ja on ollut mukava hikoilla taas pesäpallonkin (tosin ei vielä lajisuoritusten) merkeissä. Tähän aikaan vuodesta lähinnä keskitytään hyvän pohjan hankkimiseen punttisalilla sekä juoksuharjoituksissa. Pikku hiljaa sitten kaivetaan taas räpylät ja mailat esille.

Oma päätökseni edustaa Pesä Ysejä seuraavat kaksi kautta oli suhteellisen helppo. Aika monelle jäi varmasti viime kaudesta tunne, että jotakin jäi pahasti kesken ja on siksi kova halu viedä asioita päätökseen. Menneellä kaudella emme vielä olleet valmiita koviin peleihin ja ne jättivätkin paljon nälkää tuleville kausille. Lappeenrannassa halu menestymiseen on kova – se olikin yksi suurimmista syistä, mikä minut sai tekemään päätökseni näin. Jännä nähdä millaiseksi voimasuhteet naisten superpesiksessä ensi kaudella kehittyvät, mutta katsellessani tämän syksyn finaaleja televisiosta päätin, että ainakin Pesä Ysit on ensi syksynä kärkikahinoissa mukana! Se on varma. Jokaisen on mentäviä askelia eteenpäin ja haluttava menestyä. Voittaminen vaatii pitkäjänteisyyttä, uskoa, tahtoa, keskittymistä ja ennen kaikkea kovaa työntekoa.

Moni ystäväni usein ihmettelee (ja arvostaa suuresti sitä), kuinka jaksan koko pitkän syksyn, talven ja kevään uhrata aikaani pesäpallolle. Totuus on kuitenkin se, etten osaisi tällä hetkellä kuvitella edes elämääni ilman tätä lajia. Ja totuus on myös se, että tämän tekeminen antaa elämään paljon muutakin kuin vain päivittäistä puurtamista, miltä se ehkä ulospäin näyttää. Joukkuelajin hienoudesta voisi päivä päivän jälkeen kirjoittaa aina uudestaan. Kun on vaahtosammuttimen kokoisesta tottunut liikkumaan ja jo nuorena antanut paljon aikaansa tälle lajille, ei sitä ole niin helppo lopettaa. Jonkinlaista riippuvuutta tämä ainakin minussa on aiheuttanut…(joskaan ei onneksi kovin vaarallista.) Kaikki sitten ajallaan. Tällä hetkellä täytyy vain osata olla todella onnellinen jokaisesta päivästä, jokaisesta harjoituksesta, jonka saa terveenä tehdä – sillä kaikille tämäkään ei ole mahdollista.

Salla Risku